Sivut

29. maaliskuuta 2012

Hautala: Paluu

Toisessa romaanissaan Turkka Hautala palaa Saloon: kaupunkiin, jonka nimeä kantavaan pikkukaupunkiin hän sijoitti ensimmäisen romaaninsa Salo. Ja tässä romaanissa hautalanikäinen päähenkilö Väinö Linna palaa Saloon: näennäisesti etsimään isäänsä, mutta lopulta lähinnä muistelemaan menneitä.

Turkka Hautala
Paluu (Gummerus, 2011)

Hautala on tässä kirjassa tehnyt lukijan kannalta ikävän tempun. Hän kirjoittaa itsensä ikäisestä miehestä. Kun juuri ennen kirjan lukemista olin nähnyt pätkän Hautalan haastattelua, luin kirjaa selvästi hautalankasvoisesta päähenkilöstä. Osittain tämä yhteenliittymä selittyy silläkin, että Väinö kärsii sosiaalisesti kömpelyydestä eikä puhuminen vieraille ihmisille ole aina helppoa. Ja kirjailija Hautala ei tuossa haastattelussa vaikuttanut varsinaiselta supliikkimieheltä.

Kirjassa on neljänlaisia osia. Ensinnä on tarina Väinöstä "nykypäivän" Salossa (jota, kaupungin nimeä, ei tosin missään vaiheessa suoraan mainita). Sitten on lapsuus- ja nuoruusmuisteloita. Kolmantena on Väinön isän muistelmatyylisiä päiväkirjamerkintöjä. Ja neljäntenä Väinön ja Eeva-siskonsa puhelinkeskusteluja. Minulle tämä mosaiikki ei toiminut. Vaikka jokaisella näkökulmassa on oma tehtävänsä, jotain siinä on silti liikaa. Lapsuusmuistot ovat välillä liian pitkiä, niiden yhteys nykyiseen ehtii katketa. Puhelut ovat jotenkin irrallisia, niiden sisällön kai olisi voinut kertoa muutenkin.

Tuo mosaiikin epäsymmetria johtuu toisaalta siitä, että kun kirjassa on oikeastaan selkeä loppuhuipennus, tarina ei tunnu etenevän sitä kohti. Se olisi voinut hyötyä tiivistämisestä.

Isä on alkoholisti. Poikakin juo saavuttaakseen tilan, jossa uskaltaa puhua. Alkoholista keskustellaan monessa yhteydessä, monessa porukassa. Selvyyttä ei tule siihen, miksi suomalaiset juovat. Eikä oikein siihenkään, miksi kirjassa juodaan. Alkoholi on kuitenkin jatkuvasti läsnä.

Jos lukisin tämän kirjan joskus uudestaan, ennen sitä pitäisi lukea Bukowskia, sillä hänet on kiedottu tähän kirjaan ja etenkin Väinön isän tarinaan niin, että uskoisin B:n tuntemisesta olevan iloa kirjaa lukiessa. Nyt tämä meni näin paljailtaan. Ja jätti hieman väljähtyneen maun.

Seuraavana lukulistalla on joka tapauksessa tuore Kansalliskirja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti